| 
| 
Pupun ja Karhun uutiskirjeen tilaus
Pupun vanhemmat ja isovanhemmat olivat eläneet metsässä, jota nykyisin kutsumme ”Rajan Takana”. Siellä olennot ovat vilkkaita ja kovia puhumaan. Pupulla on laaja ja kirjava suku. Pikkupupuna oli lysti olla, kun aina oli vierellä leikkikavereita ja mummoja ja tätejä ja enoja ja ukkoja, se oli turvallista. Kun pupu kasvoi hieman vanhemmaksi, hän ihmetteli, miksei muilla jäniksillä ollut niin montaa tätiä ja mummoa ja ukkoa. Se johtui vain siitä, että Rajan Takana naapurinkin tädit ja mummot ja sedät olivat kaikkien mummoja ja setiä ja tätejä.
Yksi kaunis muisto pupulla monen muun joukossa oli siitä kun eräs tädeistä kirjoitti kirjeitä sukulaisilleen. Täti oli ollut ahkerassa kirjeenvaihdossa kaukaisten sukulaistensa kanssa ja säilyttänyt suurena aarteenaan kaikki saamansa kirjeet. Täti olii sitonut saamansa kirjekuoret kauniilla pumpulilangalla nipuiksi ja tallettanut kapioarkkunsa kätköihin. Aina kun pupulla oli ollut ikävä päivä tai se oli sairaana tai muuten pahoilla mielin, täti oli avannut jonkin rakkaista kirjenipuistaan ja oli valinnut sieltä tilanteeseen sopivan kirjeen. Täti oli lukenut hänelle ääneen jonkin tarinan kaukaisten sukulaisten elämästä. Pupusta nuo tarinat olivat olleet tavattoman jännittäviä ja oli ollut ihmeellistä kuunnella tädin pehmeän äänen kertomana oloista noissa kaukaisissa maailman kolkissa. Pupu oli usein nukahtanut tädin lukiessa ja uneksinut noista jännittävistä paikoista.
Karhu kertoi pupulle oman muistonsa isoäidistään, joka myös oli silloin tällöin kirjoittanut kirjeitä. Mutta karhumummin kirjeet olivat olleet hyvin asiallisia ja niitä oli kirjoitettu vain silloin kun asia oli TODELLA TÄRKEÄÄ. Tuollaisen Tärkeän Hetken tullen mummi oli ilmoittanut perheelleen, että he saivat lähteä naapuriin kyläilemään, jotta mummi sai keskittyä tehtäväänsä. Saattaessaan perhettään matkaan, mummi tuumasi laittavansa klasiverhat ja pellit kiinni ja oven lukkuhun ja niin mummi sai kaikessa rauhassa teroittaa kynänsä kirjoituskuntoon ja sai piirrettyä kauniilla, koukeroisella käsialallaan tarvittavat sanat paperille ja lähetettyä kirjeensä matkaan.
Pupu oli jo jonkin aikaa suunnitellut asiaa ja nyt kun karhu oli kertonut oman kertomuksensa, se tuumasi päättäneensä ruveta myös kirjeenvaihtoon. Karhu kiinnostui pupun ajatuksesta ja yhdessä he alkoivat puuhata kirjoituspöydälle sopivaa tilaa kotipesäänsä. Päätös oli molempien mielestä viisas, kauaskantoinen ja suorastaan juhlallinen. Ensin täytyisi siis luoda otolliset olosuhteet kirjeiden kirjoittamiselle. Kirjoituspöydäksi löytyi juuri sopivan kokoinen vanha aitan ovi jonka alle karhu taitavasti rakensi jalat metsästä löytämästään koukeroisesta puunrungosta. Pöydälle levitettiin pupun kaunein pöytäliina ja valoksi sytytettiin kynttilä. Kaikki oli valmista ja pupu tunsi ihanan kihelmöinnin sormissaan ajatellessaan, kuinka lyijykynän pehmeä kärki piirtäisi kirjaimia paperille ja kuinka kirjaimista muodostuisi sanoja ja sanoista lauseita, joilla he voisivat yhdessä ilmaista tuntojaan vaikka kenelle. Kuinka jännittävää!
Pupu istui pöydän ääreen. Ja samalla hetkellä karhu huomasi tehneensä pöydän aika yksipuolisen ajatuksen vallassa. Pupun jalat nimittäin eivät yltäneet tuolilta maahan, mutta mikä vielä pahempaa pupun nenä juuri ja juuri ylsi pöydän reunalle, eihän tämän pöydän ääressä pupun kirjeen kirjoittamisesta tulisi mitään. Hän oli siis ajatellut vain itseään… Mutta yhdessähän heidän pitikin kirjoittaa, päätteli karhu, nappasi pupun syliinsä ja istuutui itse tuolille. Karhun sylissä istuessaan pupu oli juuri oikealla korkeudella. Kuinka lämmintä, pehmeää ja inspiroivaa siinä karhun suuressa turvallisessa sylissä olikaan kirjoittaa heidän yhteisiä ajatuksiaan… Pupun kasvoille levisi onnellinen hymy ja se veti tyhjän kauniin valkoisen paperin eteensä.